Luin Riku Korhosen esikoisteoksen Kahden ja yhden yön tarinoita. Korhonen kirjoitti sen 2003 ja nappasi Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Kirja kertoo kahdella sanalla määriteltynä turkulaisista ihmiskohtaloista. Lähiöllä on suuri rooli teksteissä, jotka "muodostavat huikean mosaiikin", kuten takakannessa kriitikko toteaa.
Kirjasta jäi hieman omituinen olo. Ensinnäkin: se on aivan törkeän hyvin kirjoitettu. Jokainen lause on taidonnäyte. Korhonen on kertojana ilmiömäinen. Mutta: kuin kiusatakseen laistani pidempien tarinoiden ystävää, hän lopettaa upeat tarinansa kuin seinään heti kun ne alkavat toden teolla kiinnostaa! On totta, että tekstit muodostavat jonkinlaisen mosaiikin, mutta Korhonen on niin ylivoimainen henkilöhahmojen luoja, että näistä hahmoista haluaisi lukea enemmän kuin ne muutamat sivut joiden jälkeen Korhonen useimmiten jo siirtyy johonkin muualle.
Minä pyydän Riku: kirjoita seuraavaksi rehellinen romaani!
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
1 comment:
Eka kommentti, hienoa!
Joo, olen sattumalta eräällä kurssilla tuonkin kirjan. Siinä se oli mielestäni selkeästi itsetarkoituksellisempaa tuo keskeyttely, Calvino leikki muodolla ja kerronnan mahdollisuuksilla, ja kirjoitti kirjoittamisesta.
Post a Comment