Huomattava osa kirjailijoista on jossain vaiheessa elämäänsä ollut toimittaja. Suomessakin jokaikisen lehden toimituksessa lienee ainakin yksi tyyppi, joka tekee työtään paremman puutteessa; vain siksi, että se on lähes ainoa tapa maassamme ansaita kohtalainen elanto kirjoittamalla (suomalaisen kirjailijan keskiansio taisi olla noin kaksi ja puoli tonnia vuodessa. Aivan: vuodessa.)
Törmäsin uuden journalismin legendan Tom Wolfen kuvaukseen näistä toimituksien haaveilijoista:
"What they had in common was they all regarded the newspaper as a motel you checked into overnight on the road to the final triumph. The idea was to get a job on a newspaper, keep body and soul together, pay the rent, get to know "the world," accumulate "experience," perhaps work some fat off of your style - then at some point quit cold, say goodbye to journalism, move into a shack somewhere, work night and day for six months and light up the sky with the final triumph. The final triumph was known as the Novel."
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
3 comments:
Juttu toiminee myös toisin päin. Yhä useammasta kirjailijasta tulee toimittaja tajuttuaan, ettei kirjoilla elä eikä nykyään edes saa naisia.
"I was 50 years old and hadn't been to bed with a woman for four years."
(Bukowskin Women ensimmäinen virke.)
Kirjoittamiseen yhdistyy hyvin vahvasti jokin omasta kehosta välinpitämätön, lähes katuojassa makaava fiilis, joka surkeudestaan nousee, ainakin hetkeksi, feeniks-linnun lailla.
Voisi melkein todeta, että kirjailijalle sallitaan menestys vain jos hän on alkuun ollut jonkin sortin syrjäytynyt, laitapuolen kulkija tai muuten sosiaalisesti moniongelmallinen.
Huomaa itsekin assosioivansa kirjoja ja kirjailijoita osin heidän henkilökuviensa mukaan. Kiiltokuvamaisen, huolitellun kirjailijan uskottavuus jotenkin kärsii, joissakin yhteyksissä. Varsinkin jos vastaavat kansanjoukot ostavat ja kehuvat hänen kirjojaan. Eihän millään voi digata samasta kirjasta kuin esim. ahkerat juorujournalismin kuluttajat. Eihän sen pitäisi antaa arvoa sanoille, mutta joku autenttisuuden ja luottamuksen tunne saattaa hävitä.
Lopulta leijailee omassa kuopassaan niin korkealla maailman yläpuolelle, että voi olla jopa positiivinen saavutus olla tavoittamatta laajoja lukijajoukkoja.
"Voisi melkein todeta, että kirjailijalle sallitaan menestys vain jos hän on alkuun ollut jonkin sortin syrjäytynyt, laitapuolen kulkija tai muuten sosiaalisesti moniongelmallinen."
Aivan, tällainen tietyllä tavalla eletty elämä on monen mielestä ikäänkuin se ainoa oikea kirjailijan koulutus, ja mitä enemmän kaikenlaista skeidaa menneisyydestä löytyy, sitä vakuuttavampi on tuo koulutus ja autenttisempi on kirjailija. Pelkkään mielikuvitukseen ei uskota, Erno Paasilinnan kuuluisa myyttinen ajatus siitä, että "Pitää elää sellainen elämä josta syntyy kirjailija" elää yhä vahvana.
Post a Comment